Mukavaa sunnuntaita!
Tätä postausta on ilo näpytellä jälleen ikiomalla Macbook Airilla, jonka sain haettua eilen pois huollosta. Korjaus meni takuun piikkiin ja nyt tuntuu, että kone on vielä vähän entistäkin nopeampi. Vaikka läppäri on pieni kooltaan, sen kuvatarkkuus on erinomainen. Nyt taas on mukava muokata kuvia ja tehdä postauksia omaksi ja toivottavasti teidänkin riemuksi! Tietokonetta ei kai voi varsinaisesti kutsua rakkaaksi, mutta koska se helpottaa arkeani, todella tärkeäksi esineeksi kuitenkin.
Eilisen postauksen jälkeen jäin pohtimaan tunnesuhteita erilaisiin esineisiin. Olisi ihannetilanne, jos jokainen kodin tavara olisi jollain tavalla merkityksellinen. Tähän kaavaan ei automaattisesti päde se, että merkityksellinen tavara on huippudesignia ja kallis hankintahinnaltaan. Luonnollisesti kuitenkin kalliimmat hankinnat, joista on kenties haaveillut vuosia ja säästänyt pitkään, pääsevät usein tälle rakkaiden esineiden listalle.
Myös se, että jokin esine on
uniikki, tekee siitä tärkeän. Meillä yksi esimerkki on olohuoneessa oleva
Minja Revonkorven maalaama Tasapainoilua-teos. Se on ainoa laatuaan ja se on meille suunniteltu ja tehty. Toki myös suuri maalaus on hankintahinnaltaan sellainen, että sitä ei ihan kauppareissulla osteta ;)
Teokseen liittyy myös tarina, joka tekee siitä entistäkin arvokkaamman. Minja maalasi taulua kauan ja samaan aikaan sukuumme odottiin pientä poikaa. Elämä näytti sen nurjemman puolen ja jouduimme viettämään viime keväänä viiden kuukauden ikäisen pienokaisen hautajaisia. Tasapainoilua-taulu syntyi tuona aikana ja se muistuttaa elämän hauraudesta, onnen ja surun tasapainoista ja siitä, että kaikesta voi selvitä.
![]()
Tunneside liittyy usein myös itsetehtyyn. Ne harvat omat käsityöt eivät välttämättä ole niitä tekstiilitaidon huippusuorituksia, mutta ilo siitä, että on saanut jotain itse aikaan on mittaamaton. Myös tietynlainen itsensä ylittäminen tai haastavasta tehtävästä suoriutuminen tee se itse-projektissa nostaa tunnearvoa. Itselleni merkityksellisiä ovat myös muiden tekemät käsityöt, joita perheemme on saanut lahjaksi. Eamesin Rar-keinutuolissa on ystäväni neuloma kaunis valkoinen tyynynpäällinen, anoppi on ahkeroinut lapasia ja villasukkia, isäpuoleni on taiteillut valokuvateoksia ja nukketaiteilija-kummitätini on tehnyt paitsi nukkeja, myös muita taide-esineitä. Tyttären piirrustuksia ja askarteluita talletan suurella ilolla. Kaikki nämä ovat esineitä, joista en halua luopua.
![]()
Mieleisiin Vintage- ja kirpputorilöytöihin muodostuu myös erityinen suhde. Tavaralla on takanaan jo historiaa, joka tekee siitä mielenkiintoisen. Kun vein wieniläistuoliani kalustehoitolaan, kävin entisöijän kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Vanhoista huonekaluista ei ole tarkoitus saada uutta, vaan sen alkuperää ja kuntoa kunnioitetaan. Hän myös kertoi kunnostavansa paljon tavaroita museoihin, jolloin työ on erilaista. Museoissa esineet ovat vain näytillä, kun taas kodeissa käytössä. Kauneinkaan tuoli ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei voi istua.
Ajattelen, että esineestä voi tulla rakas, jos...
- se helpottaa oleellisesti jokapäiväistä arkea- se on pitkäaikainen haave, jonka on saanut toteutettua- se on uniikki ja ainutlaatuinen- esineellä on merkityksellinen tarina- se on itsetehty tai saatu lahjaksi- sillä on historiaa, jota ei voi ostaa kaupastaOlisi erittäin mielenkiintoista kuulla, onko sinulla kotona rakkaita esineita? Mitä ne ovat ja miksi ne ovat rakkaita? Tai voiko tavara edes olla mielestäsi rakas?
.jpg)
